Job17

Kuolema on lähellä; Job vaatii takaajaa

"Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.

Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.

Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?

Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.

Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.

Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.

Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.

Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.

Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.

Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.

Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.

Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.

Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen,

minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.

Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?

Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa."